Helena Heinosen muistopuhe Helvi ja Toivo Haataisen muistotilaisuudessa Lapinlahdella 17.11.2001.

 

 

Helvi syntyi Maaningan kirkonkylässä Jukolan talossa, joka on perheemme ja sukumme alkukoti. Helvi oli Jukolan veljessarjan ensimmäinen uuden polven edustaja, joten hän oli kaikkien rakastama ja hellimä lapsi. Maaningalla hän vietti lapsuuden ja nuoruuden kultaiset vuodet, joita pidetään elämän parhaana aikana. Maaningan kirkonkylässä oli myös hänen ensimmäinen työpaikkansa pitkäaikaisen opettajansa kirjakaupassa. 

Vuonna 1935 perheemme muutti Lapinlahdelle ja syksyllä –36 vanhemmat lähettivät Helvin Haapaveden emäntäkouluun Pohjanmaalle. Hän oli vielä kovin nuori, joten hän ikävöi kovasti kotiin, vaikka kirjeet Savosta Pohjanmaalle ja päinvastoin kulkivat tiuhaan tahtiin. Useita isän kirjeitä on vielä tallella. Jossain niistä isä lähettää terveisinä kotikuusen neulasia. Jossain toisessa kirjeessä taas oli vähän ylimääräistä taskurahaa, jotta voisit käydä kuppilassa kahvilla, niin kuin isä kirjoittaa.

 Kun Helvi sitten kesänkynnyksellä –37, koulunsa käytyään tuli kotiin, hän toi tullessaan tuulahduksen toisenlaisesta maailmasta kuin se, mikä täällä salokylillä vallitsi. Mm. hänellä oli mukanaan uusia, outoja koristekasveja, joita sitten istutettiin kotipihaamme koristamaan. Koulussa hän oli myös tehnyt itselleen valkoisen, kirjaillun pellavapuvun, joka oli kaunein puku, mitä me Eva-sisareni ja minä olimme nähneet. 

Hän kertoi meille myös käyneensä elokuvissa, asia josta emme ainakaan me lapset mitään tienneet. Hän oli ollut katsomassa Pohjalaiset - näytelmää. Vieläkin hän muisti siitä repliikkejä, joten sielujen silmillä sisareni ja minä saatoimme nähdä koko näytelmän. Muistan vieläkin kuinka tunsin vilunväristyksiä, kun hän loppukohtausta kuvatessaan totesi, että koko katsomo itki. Monenlaisia virikkeitä hän siis toi meidän elämäämme.

 Elokuussa 1939 isä saatteli vanhimman tyttärensä alttarille vihittäväksi avioliittoon tulevan puolisonsa, Kalle Karhusen kanssa. Avioliittoa kesti vain viisi vuotta ja siitäkin ajasta suurimman osan puoliso oli rintamalla, kunnes kaatui kesäkuussa –44. Helvi oli silloin 26-vuotias ja odotti neljättä lastaan. Tuskin voimme edes kuvitella sitä surua ja tuskaa, hätää ja pelkoa, jota hänen on täytynyt silloin tuntea. 

Rauhan tultua elämä alkoi hiljalleen järjestyä. Helvi lapsineen sai ns. kylmäntilan miehensä kotitalon läheltä. Edessä oli nyt suunnaton urakka, sieltähän puuttui kaikki; pellot, rakennukset, karja. Mutta jossain vaiheessa päästiin jo asumaan. Ensin saunaan, niin kuin vanhastaan oli Suomessa ollut  tapana. Saatiin jo karjaakin ja peltoa raivattiin vähitellen kovalla työllä. Onneksi Helvi löysi itselleen uuden puolison, Toivon. nyt työt joutuivat ripeästi, kun oli omaa miesväkeä. Vuosien ja vuosikymmenten kuluessa paikasta kehittyi kukoistava maatila. Siinä on Toivolla ollut todella merkittävä osuus. Yhteistä taivalta heillä kesti 47 vuotta. Varmaankin se on ollut myötä- ja vastamäkeä niin kuin elämä yleensä. Mutta niinhän sanotaan: Silloin se parasta on ollut, kun se työtä ja vaivaa on ollut. 

Luonteeltaan Helvi oli optimistinen ja elämänmyönteinen sekä lujatahtoinen. Tämä lienee ollut pitkän iän salaisuus monista sairauksista huolimatta. Helvi oli myös sukurakas. Sukukokouksissa hän oli aina mukana, vuoden 1931 kokouksesta lähtien. Viime vuosina hän olikin meistä ainoa, joka tunsi ensimmäisen kokouksen valokuvasta jokaisen sukulaisen. Myös sukuhaudalla he Toivon kanssa kävivät ahkerasti. Tämän kesän kokouksessa Helvi oli jo hyvin väsynyt. Jumalanpalveluksen jälkeen hän ei enää jaksanut osallistua kunniakäynnille sukuhaudoilla. Miehensä tukemana hän kiirehti lepäämään ja sanoi minulle: Vie isälle ja äidille terveisiä. Nyt hän on päässyt isän ja äidin luo.

 

 

Takaisin