Katri Riekkisen esittämä Marja Laakkosen muistopuhe.

Rakkaat Aarne ja Sirkku ja Helenan ystävät.

On pitkä matka pikkuisesta villikosta, Suoniemen Mertasta tyylikkääseen ja hillittyyn Heinosen Helenaan. Pidän rikkautenani sitä, että olen saanut nähdä sellaisen elämänkaaren milloin kauempaa milloin lähempää.  
Meitä ensimmäisiä serkkuja oli melkoinen liuta  -  nyt joukko on harvennut, ja viimeisin lähtijä  on juuri Helena. Lapsena tavattiin itse asiassa yllättävän usein joko Maaningalla, Kuopiossa tai Lapinlahdella. Tekisi mieli sanoa että vuosittain. Oli paljon sukua ja aina kun oli syytä, kokoonnuttiin juhlimaan  -  ja juhliin tultiin koko perheen voimalla. Isot ihmiset istuivat ja puhuivat omiaan, me lapset kiersimme kartanoa, juoksimme, menimme uimaan, kinasimme ja nautimme juhlien tuomasta yhteisyyden tunteesta. Tunsimme toisemme ja olimme samaa Laakkosten sukua. Maaningalla olimme yhdessä eniten ehkä Jukolassa, mutta myös Suoniemessä käytiin usein. Siellä oli jotenkin jännää, luonto oli lähempänä, talot harvemmassa, siellä pysyteltiin enemmän pihapiirissä, vaikka ei lakkasuollekaan kovin pitkä matka ollut.  
Parhaiten opin tuntemaan Helenan niinä viitenä vuotena, jotka hän asui kanssamme Kuopiossa. Jaoimme saman huoneen viiden vuoden ajan, pänttäsimme saman pöydän ääressä niin saksat kuin englannitkin. Ja ne matikan laskut, joista Helena kyllä selvisi paremmin kuin minä. Helena kävi Pitkärannan keskikoulua, minä kodin vieressä tyttölyseota. Ystävä- ja toveripiiri oli osittain eri, mutta minun ystäväni tutustuivat kaikki Helenaan ja myös muistavat hänet hyvin  -  nyt lämpimällä kaipauksella.  
Ennen kaikkea me harrastimme musiikkia. Helena lauloi, hänellä oli pienestä pitäen laulun lahja hallussaan. Ja minä lähinnä säestin pianolla, joten tunsin itseni tarpeelliseksi minäkin. Isäni ohjasi laulamaan "oikeita" lauluja, mutta kun olimme kaksistaan, minä toivoin Helenan laulavan minulle outoja, ah niin hempeitä iskelmiä, joita Helena oli oppinut isommilta sisariltaan, ja Helena halusi minun soittavan Unkarilaisia tansseja ja näki itsensä primadonnana tanssilattialla. Sitten oli herttaisia perheiltoja, joissa äitini toivomuksesta laulettiin hengellisiä lauluja ja virsiä. Ja kotihengettäremme Aina toi iltateen olohuoneen pöydälle ja luulen, että me kaikki todella viihdyimme.  
Koulunkäyntimme osui sodan jälkeisiin niukkoihin vuosiin, ja muistan miten hyvältä maistui Suoniemeläinen ruisleipä, mitä Helena toi tullessaan kotikäynniltään tai hänen sisaruksensa kaupunkiasioille tullessaan. Varmaan sieltä maalta muutakin hyvää saatiin, mutta ne olivat enemmän aikuisten asioita, meidän kahden työ oli käydä koulua ja oppia elämää varten.  
Elämä sitten heitti meidät eri puolille, mutta yhteydenpito ei katkennut. Helena oli luokkansa priimus koko kouluaikansa, turhaan ei lahjakasta tyttöä kaupunkiin koulutielle lähetetty. Minä jäin vielä puurtamaan omaan kouluuni, kun Helena suuntautui elämänuralleen Savonlinnan seminaarin kautta opettajaksi, löysi elämänkumppaninsa Aarnen, sai työpaikan Imatralta ja perusti sinne perheen. Tapaamiskerrat harvenivat mutta eivät loppuneet, Aarne, Ilkka ja Sirkku tulivat sukukokouksiin Helenan kanssa ja näin yhteys jatkui.
Mielestäni yksi tärkeimmistä tapahtumista oli se, kun Helena ja Aarne pyysivät minut vanhimman poikansa Ilkan kummiksi. Joskus nimittäin olin aikuisiällä ihmetellyt sitä, miten Helena todella meillä Kuopiossa viihtyi. Oliko hänellä ikävä maalle, osasimmeko antaa hänelle tukea ja turvaa, olinko minä ollut hyvä lähimmäinen, ystävä ja serkku maalta vieraisiin oloihin tulleelle tyttöselle? Mutta kun sain pitää pientä Ilkkaa sylissäni, minusta tuntui että meillä ehkä kuitenkin oli mennyt ihan hyvin. Ja kun yhdessä itkimme Ilkan liian varhaista kuolemaa ensin vain puhelimitse ja sitten Ilkan siunaustilaisuudessa, minusta tuntui että yhteys välillämme oli luja vaikka liian vähän osasinkin tehdä lohduttaakseni lapsensa menettänyttä äitiä ja isää ja sisarta.  
Tiedän Helenan olleen mukana monessa, mutta yhden tärkeimmistä tehtävistään hän suoritti Laakkosten sukuseuran puheenjohtajana.  Me aiemmat johtokunnan jäsenet ja puheenjohtajat vain pidimme viisi vuosittain sukukokoukset, Helena puhalsi seuraan elävän hengen ja sai aikaan uskomattoman tuloksen: Laakkosten sukukirjan. Minkään yhdistyksen vetäminen ei ole helppoa varsinkaan jos johtokunnan jäsenet ovat eri puolilla Suomea. Helena jaksoi, alussa oli ainakin Eva-sisar tarpeellisena apuna, ja myös Aarnelle on annettava tunnustus vaimonsa tukemisesta, siitä Helena monta kertaa mainitsi. Hän keräsi aineiston sukuviestiimme ja toimitti ja lähetti sen jäsenille ja aloitti jo aineiston keräämisen sukukirjan toiseen laitokseen. Mitä kaikkea jäi kesken, sitä voimme vain arvailla  -  ja velvollisuutemme on jatkaa sukuseuran parissa sitä tietä, minkä Helena oli jo aloittanut.  

Jokaisen meidän on lähdettävä täältä, ei siinä saisi olla surua. Mutta kaipausta on. Ja kiitollisista muistoista huolimatta,  ikävää.  

 

Katri Riekkisen lisäys edellä mainittuun muistelukseen:  

Nämä muistelut ovat Marjan kirjoittamia, mutta näihin sanoihin voin myös omalta osaltani yhtyä samoin ajatuksin, asuinhan kaupallista koulua käydessäni myös Marjan kotona Helenan ollessa silloin viidennellä luokalla, joten samanaikainen yhteinen koulu-talvi on myös minulle mieluisena jäänyt mieleeni.
Samoin muistan ne nuoruusaikaiset jokakesäiset lakkareissut sinne Suoniemelle kuin myös monet vierailut myöhemmin aikuisena puolin ja toisin perheittemme välillä.
Syvä kaipauksemme jää, mutta lämpimät muistot lohduttavat.